Hiihtotavoite saavutettu

Tavoitteeni oli hiihtää tänä keväänä. Aika monta kertaa seisoin itse kysymysmerkkinä aiheen edessä. Ei se taida onnistua, oikea jalka on välillä vähän jännä. Entä jos kramppaa?

Krampit saattavat pysäyttää edelleen silloin tällöin. Useimmiten krampit ovat löyhiä lämpimiä huljauksia lähinnä oikeassa jalassa, mutta toisinaan ne vetävät edelleen jalkateriä kippuraan ja tiukan suonenvetoaistimuksen keuhkoihin saakka.

Talviloma lähestyi. Kotopuolessa piti lähinnä jännittää pystyssä pysymistä, koska kujat ja pihat olivat enemmän peilikirkkaalla jäätiköllä kuin rapsakalla lumipeitteellä. Omituinen talvi.

Icebugit ovatkin olleet ehdottomat popottimet, tämän talven liikkujen pelastajat. Niitä sitten vaihdellaan toisiin kenkiin milloin auton ovi levällään tai eteistiloissa. Mutta ehdottomasti tarpeellinen ostos!

Kohti Syötettä

Kuivaharjoittelin hiihtämistä todella ammattitaitoisen ja tilannetajuisen fysioterapeuttini kanssa ennen talvilomaa. Itseluottamukseni kasvoi hivenen.

Ajelimme Isolle-Syötteelle muutamaksi päiväksi perinteisesti heti talviloman kärkeen. Maisemat muuttuivat talvisemmiksi muutama kymmenkilometriä ajettuamme kohti Pudasjärveä. Sama mökki, jossa majoitumme vuosi sitten, odotti jo porukkaamme, josta vuosi vuodelta tippuu aikuistuvaa nuorisojäsentä.

Paikan päälle saavuttuamme lounastimme Romekievarissa, jossa oli tarjolla hyvää, riittävän energiapitoista syötävää niin lihaa syöville kuin kasvisruokavaliota nauttiville lomailijoille. Nuoriso lähtikin siitä suoraan rinteisiin. Me aikuiset lähdimme kävelylle mahtaviin aurinkoisiin Syötteen talvimaisemiin.

Mielenvirkistystä ja kropalle kyytiä Syötteen upeissa maisemissa.

Mietin, miten pari vuotta aiemmin, kun majoituksemme oli ylempänä rinteen kulmilla, kävelin reittejä pitkin alas Romekievarille kerran, jopa pari kertaa päivässä. Nyt ei olisi pystynyt moiseen. Ei ole riittävästi yleiskuntoa, eikä oikean jalan kanssa voi askeltaa kovin vaativissa mäkisissä maastoissa. Nyt riitti lyhyempi lenkki; hengittelin mahtavaa ilmaa keuhkojeni täydeltä.

H-hetki eli hiihtohetki lähestyy

Hiihtolenkkini ei voinut olla spontaani, vaan se oli suunniteltava. Ja se suunniteltiin seuraavaksi iltapäiväksi. En voinut nimittäin lähteä yksin. Tasaisen ladun viereen oli mentävä autolla. Aamulla kävelin mökiltä eturinteille katsomaan nuorison rinneiloittelua hetkeksi. Sitten piti kokkailla ruokia emäntänä.

Jotain hiihtojahan sitä katseltiin välillä televisiosta, ja pian oli lähdettävä itse yrittämään.

Entä jos kaadun? Entä jos siitä ei tule mitään?

Skinini ja sauvani olivat suksiboksissa. Pukeuduin asianmukaisesti ja muuten tupsupipo bling blingillä päähän! Monot jalkoihin. Tulin edustamaan uskottavana hiihtäjänä parina päivänä monot-keppi-kombinaation kera yleisilläkin paikoilla.

Ei sentään monot ja rollaattori!

Mieheni nosti sukseni ja sauvani boksista. Lähdin kävelemään sauvojen kanssa ladulle. Siteiden sulkeminen monoihin on aina haastavaa. Nyt se jännitti hirveästi, kun eihän tuolla huterammalla oikealla jalalla meinannut saada kohdistettua monoa siihen rautaan. Onneksi oli kenestä pitää lujasti kiinni.

Monot saatiin suksiin, ja minä tönötin ladulla. Kyllä jännitti! Aloin hiissata itsäni eteenpäin. Pikku hiljaa etenin. Puhistelin ääneen ja fokusoin itseni täysin tilanteeseen. Mieheni kannusti takana: Hyvin menee! Ehkä menoni oli enemmän sauvakävelyä sukset jalassa, vaikkakin hitaampaa, mutta olin suksien päällä ladulla! Se lasketaan hiihdoksi!

Tavoitteisiin pääseminen on kivaa!

Kun latu alkoi hieman kallistua alaviistoon, totesin, että nyt käännytään. En myöskään halunnut väsyttää itseäni. Voi miten naurettavalta tuo kuulostaa: olin oman arvioni mukaan hiihtänyt noin 250 metriä ja piti alkaa epäillä jaksamista. Mutta niin se vain on: ei minun kestävyyteni ole vielä järin priimassa kunnossa. Pari kilometriä menee kävellen ihan ok:sti. Kesällä pitäisi jaksaa kolmen kilometrin pururatalenkki.

Kun palasimme lähtöpisteeseen, olo oli ihan mahtava! Minä olin hiihtänyt! Minä, joka opettelin kävelyä marraskuussa. En ollut kaatunut, ei ollut krampannut eivätkä pissatkaan olleet tulleet housuun. Vähänkö fantastista!

Mää hiihin! riemuitsin nuorisollekin.

Sitten olikin levon ja kutomisen aika.

Pahemman luokan neuloosi.

Koko rahan edestä

Seuraavana aamupäivänä kävin taas kävelylenkin kepin kanssa rinteiden alla. Piti ostaa maitoa, ja tuli bongattua kummilapsiakin, mikä ilahduttaa aina.

Lenkin jälkeen oli jälleen ravittava liikunnallinen porukkamme. Myös seuraava hiihtolenkki siinsi jo mielessä. Nyt oli jo eri fiilikset lähteä ladulle; ei jännittänyt samaan malliin kuin etukäteen.

Sama proseduuri toistui: asianmukainen vaatetus, autolla ladunvarteen, miehen avustuksella sukset jalkaan ja menoksi. Täytyy todeta, että toisella kertaa hiihdossani oli jo hieman liu’utusta. Tällä kertaa laitoin myös SportsTrackerin päälle, mikä oli viisasta, koska sain tarkan hiihtomatkan ylös: 1,05 km. Sehän oli tuplasti sen, mitä olin arvioinut edellisenä päivänä. Huippua! Kilometri!! Aikaa reissuun kului 22 minuuttia.

Tykkään!

Yksi tavoite kohti ”normaalia elämää” oli taas saavutettu ja alkoi naurattaa! Sisälläni myllersi aurinkoinen myhäily ja hihittely. Mää hiihin!

Iso-Syötteen reissu oli kaikin puolin virkistävä irtiotto arjesta. Nuoriso lasketteli koko rahan edestä, nautimme pakolliset munkkikahvit Romekievarissa ja harvinaista kihlapäivääkin juhlistimme hetkisen Sauna-baarin karaoketunnelmissa.

Keppi lauloi Shanghain valot ja Miten sydämet toimii.

Iso-Syöte on niin kiva! Rauhallinen mutta eloisa. Kompakti. Ja hyvän ajomatkan päässä kotoa.

”Kotiladuilla”

Toinen ihana paikka on Auranmaja Oulussa. Talviloman perjantaina pakkasimme sukset taas suksiboksiin ja ajelimme Auranmajalle. Asianmukainen vaatetus ja intomieli ladulle.

Entä jos siellä on paljon muksuja ladulla? Entä se lähtösuoran pieni alaviisto? Hyvin se menee, minulle sanotaan.

Soita, jos tulee hätä.

Kun sukset oli saatu avusteisesti taas jalkaan, lähdin etenemään. Tällä kertaa ihan rohkeasti yksin, tavoitteena kiertää kilometrin rengasmatka.

Ensimmäinen jännitys iski heti lähdön jälkeen mutkassa, kun latukone ajeli vastaan. Varmaan tulee kramppi. Ei tullut, eikä konekaan ajanut päälle. Ei ollut muksujakaan ladulla eteen. Sain hiihtää ihan rauhassa. Keli oli mitä upein: maaliskuinen aurinko lämmitti ja helli.

Yhdessä kohtaa, kun piti kääntyä, latu oli pehmeää, ja jouduin siinä hieman pandeilemaan, että pysynkö pystyssä. Pysyin. Keskityin kympillä tekniseen suoritukseeni. Liu’uin jo hieman enemmän.

Ajatus alkoi krampata, kun latukone lähti tulemaan taas kohti. Lyllersin minimaalista ylämäkeä loppusuoralla ja mietin, pitääkö minun yrittää mennä ladulta sivuun, mutta ei tarvinnut. En kaatunut jännityksestä, eikä muutenkaan tapahtunut mitään. Maalisuoralla miehen jo odotti minua.

Mää hiihin kilometrin!

Hyvä hyvä!

Hiihtotavoite on saavutettu siten, että olen hiihtänyt. Plakkarissa on nyt kolme kilometriä. Olisi kiva, jos koko talven kilometrisaldo nousisi viiteen. Se ei ole enää kiinni minusta, vaan lumi- ja latutilanteista!

Tätähän saa jakaa muillekin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *