Kun elämä ei ole sairastamista: TOP 3 -mielenvirkistystä

Vuosien varrella on käynyt joskus niin, että kun olen hehkuttanut ja tuulettanut mahtavaa vointia ja kuntoa, NMOSD on oikaissut naista takavasemmalta ja toimittanut kortisonikanyylin varteen neurologian osastolle.

Aiemmasta oppineena olen nauttinut hyvistä päivistä ja kausista matalalla profiililla. Hyvää on jatkunut jo monta kuukautta; viime syyskuun viiden päivän kortisonisatsi stoppasi pahenemisvaiheet. Rituksimabin tiputusväli lyhennettiin neljään kuukauteen, joten kävin nauttimassa infuusion päiväsairaalassa lokakuussa ja viimeksi 24.2.

Ilmeisesti lääke on tehonnut, eikä uusia pahenemisvaiheita ole onneksi tullut. Välillä oikea jalka on ollut pökkelömpi, mutta nykyinen fysioterapeuttini on saanut sitä relattua. Olemme lisäksi päässeet tasapaino- ja voimaharjoituksiin.

Jos edellistalvi oli rajusta pahenemisvaiheesta toipumista ja kuntoutumista, elämä on ollut sen jälkeen suopeampaa korona-ajasta huolimatta ja paljon muuta kuin sairastamista. Minulle TOP 3 -mielenvirkistystä ovat olleet neulominen, hiihto ja villasukkakävely.

TOP 3 Kutominen

Enpä olisi uskonut, kun talvella 2018 otin sukkapuikot erittäin monen vuoden jälkeen käsiini, että kutominen lähtisi lapasesta, miltei kirjaimellisesti. Kädet kaipasivat tekemistä.

Mietimme jälkikasvun kanssa, mille hyväntekeväisyysprojektille alkaisimme. Ajattelin ensin keskosvauvoja, joille voisi virkata lonkeroita. Virkkausohjeita lueskellessani totesin, että en ehkä osaisi tehdä sellaisia.

Löysin sitten hyviä ja helppoja ohjeita sytomyssyjen kutomiseen ja virkkaamiseen, ja kun tiesin paikallisen lankamyymälän, Lankamaailman, toimittavan ne OYS:ssa sytostaattihoidoissa käyville potilaille, ryhdyimme tuumasta toimeen.

Myssyjen teko osoittautui helpoksi ja mukavaksi hommaksi, joten teimme niitä muutamia satseja eteenpäin toimitettaviksi.

Edellisten villasukkien kutomisesta oli kulunut aikaa, joten ajattelin, että kyllähän ne sukat pitäisi osata kutoa. Onneksi on internet, josta löytyi selkeitä ohjeita erityisesti kantapään kutomiseen. Ostin valmiiksi raidallisia villalankakeriä, eikä aikaakaan, kun jälkikasvulle oli sukkaparit valmiina. Sitten piti alkaa kutoa siskoille, kummitytöille, ystäville…

Neuloosi roihahti ilmiliekkeihin ja lähti lapasista, joissa oli heijastinlankaa seassa.

Tykkäsin kutoa kuitenkin enemmän sukkia, joten aloin varioida varren kuvioita; eihän niiden tarvitsisi aina olla kaks oikein kaks nurin. Isotätinä kudoin sukkia suvun vauvoille, mutta sanoin kuitenkin ehdottaman ”ein” kirjoneuleelle.

”Ei” piti siihen saakka, kunnes näin mukavannäköisiä Adidas-villasukkia. Minua kannustettiin toteamalla, että kuvion saisi sukanvarteen helposti silmukoimalla. En saanut. En, vaikka kuinka yritin.

Neulominen on rentouttavaa puuhaa!

Minulle kuittailtiin vierestä, kun tuskailin Addujen kanssa. Päätin sitten soveltaa ja kudoin sukkapariin Addu-logot molemmin puolin. Pari valmistui, ja pidin niitä ehdottomasti elämäni ainoina tuota mallia. Kudoin kuitenkin vielä toiset, ehdottomasti elämäni viimeiset Addut. Ne kudoin sinnillä, ajatellen häntä, joka niitä sitten pitäisi.

Viime syksynä porukka alkoi suorastaan villiintyä islantilaisneuleista. Olivatpa ne kyllä nättejä, mutta minähän en sellaiseen urakkaan alkaisi! En ymmärrä, miten sukulaisrouva sai minut ylipuhuttua, mutta eipä aikaakaan, kun olin epähuomiossa tilannut paikallisesta käsityöliike Somikista islantilaisneulesetin. Ei hyvänen aika!

Tähän asti kutominen on ollut vielä helppoa, mutta lähestyn uhkaavasti kaarroketta, jossa pitäisi kutoa kirjoneule ja yläpään kavennukset. En ole soittanut neuvonantajalleni vielä kovin monta kertaa neulomisurakan aikana, mutta saattaa olla, että tuskanhiki pukkaa pian siihen malliin, että hirvittää.

Nuorimmaiseni on kysynyt, josko kutoisin hänellekin islantilaisneuleen. Tällä hetkellä vastaukseni on ehdoton ”ei!”, mutta josko kutoisin muutaman sukkaparin välissä, niin ehkäpä sitten.

Serkkuni oli kutonut minulle niin kauniit sukat, että tekisi mieli kokeilla samaa mallia, vaikka olen ehdottomasti päättänyt pysyä valmiiksi raidoitetuissa langoissa ja yksinkertaisissa ohjeissa.

TOP 2 Hiihto

Joka syksy, kun teemme perheessämme ensilumiveikkauksen, veikkailen samalla omaa talven hiihtokuntoani. Olen tykännyt hiihtää pienestä pitäen. Sukset olivat varastossa sukkapuikkojen tapaan erittäin monta vuotta. NMOSD toi omat vaikeutensa hiihtoon, kun menopeleinä olivat pyörätuoli, rollaattori ja keppi.

Muutama vuosi sitten hiihdin yli 100 kilometriä talven aikana ja seuraavana yli 80 km. Ostin vanhojen Peltosten tilalle saman merkin skinit, joihin olen ollut erittäin tyytyväinen. Viime talven pahenemisvaiheen jälkeen nousin suksille, vaikka neurologi oli muutama kuukausi aiemmin pyöritellyt silmiään, kun olin parapleeginä uhonnut hiihtäväni. Hiihdin yhteensä kolme kilometriä.

Tämän vuoden saldo on tässä vaiheessa noin 10 kilometriä. Olen erikoistunut sprinttihiihtoon, koska olen löytänyt mitä mainioimman, tasaisen kilometrin pituisen ladunpätkän. Käyn sen päässä ja palaan.

Oikeassa nilkassani on eroosiota, mikä on aiheuttanut välillä juilintaa, mutta fysioterapeuttini minulle tekemien pohjallisten avulla nilkkani on pysynyt paremmin kuosissa. Tyylini on kehittynyt suksilla kävelemisestä enemmän hiihtämisen näköiseksi ja tuntuiseksi.

En voi lähteä hiihtämään yksin, koska en saa monoja itse siteisiin. Jos kaadun, en pääse kenturalta itse ylös. Mutta kuitenkin, hiihtelen itsekseni sprinttimatkan, kun mieheni käy heittämässä kympin ja palaa auttamaan minulta sukset jalasta. Olen siis sprinttihiihtäjä vain matkan puolesta, en nopeuden.

Tälle talvelle on kovat tavoitteet: 30 kilometriä.

TOP 1 Villasukkakävely

Jos olen trendien aallonharjalla jo edellisten harrasteitteni ansiosta, tänä talvena olen edennyt uudelle levelille. Eikä minua tarvitse kauheasti yllyttää uusiin juttuihin. Nimittäin!

Serkkuni ja Cambridge-valmentajani Outi oli laittanut somessa vinkin villasukkaurheilusta. Päätin kokeilla moista, koska kyllä, uskon, että se tekee jalkapohjilleni ja sitä myöten koko keholleni hyvää.

Minulla on paljon kokemusta vyöhyketerapian suotuisista vaikutuksista, joten tuossapa sellaista tulee ulkoilman haistelun kylkiäisenä.

Villasukkien määrään lienee useampia koulukuntia, mutta minä olen kokeillut kahta tyyliä:

Kahdet normisukat ja kahdet villasukat.

Kolmet villasukat, ei muita sukkia (paitsi monesti varpaiden kohdalta poikki olevat tukisukat).

Molemmat toimivat. En ole kokenut eroa, mikä voi johtua myös siitä, että oikean jalkani tunto ei ole ns. normaali.

Käyn villasukilla sellaisia 1–1,5 kilometrin sauvakävelyjä. Jalkoja ei palele yhtään, ja saan jalkaterän rullaamaan paljon paremmin kuin talvikengillä, luonnollisesti. Kävelen muutenkin paremmin sukkasillani kuin kengillä, joten tämä laji ei varmasti jää kohdallani tämän talven hullutukseksi, vaan jatkan samaa rataa seuraavilla lumilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *