Lukatherin Omaelämäkertaa suoraan suoneen

Postaus sisältää affeliate-linkin, joka on merkitty (*) -merkillä. Lue lisää postauksen lopusta.

Erikoisen koronakevään jälkeen on saatu nauttia kesäisistä keleistä jo aikaisin. Kesäkuun 3. päivänä käyn neurologian poliklinikalla ennen päiväsairaalaan menoa: on jälleen rituksimabin aika.

Viikkoa aiemmin otetuissa verikokeissa valkosolujen taso näyttää olevan matala, ja neurologin mielestä ne on syytä tarkistaa ennen MabThera-infuusiota. Eipä siinä mitään; olen varautunut, että tuo päivä menee hoidossa joka tapauksessa. Valkosolutaso on edellistä koetta korkeampi, joten infuusiolle ei ole estettä.

Tiputus sujuu ihan mallikkaasti lukuun ottamatta pientä kurkun karvastelua, jolloin tiputus stopataan hetkeksi ja otetaan puhelu neurologille. Karvastelu helpottaa, tiputusnopeutta hidastetaan, ja loputkin rituksimabit tippuvat suoneen. Pari päivää infuusion jälkeen on heikohko olo, mutta muita sivuvaikutuksia tiputuksesta ei tule.  

Tämän vuoden juhannus vietetään lämpimässä ja aurinkoisessa, täysin epätyypillisessä suomalaisessa juhannussäässä. Luvassa on rentoa oleilua kotona, grillailua, mölkkyä, saunomista, vihtomista ja lököilyä.

Vointi on ihan kohtuullinen, mitä nyt jalat meinaavat olla melkoisen jäykkinä, etenkin oikea. Fysioterapeutti hieroo ja painelee SI-nivelen seutua ja lonkkaa ympäröiviä lihaksia, jotka ovat jumissa. Nilkkatuki korjaa nilkan virheasentoa ja siten helpottaa kävelemistä ja rauhoittaa polven ja lonkankin alueita. Juhannusaattoaamun tavoitteena on kävellä pururadalla kolmen kilometrin lenkki. Näinköhän jaksan…

Elämäni Toto

Otan aatonaattoiltana käsiini Steve Lukatherin Omaelämäkerran (Minerva Kustannus Oy).  Steve Lukather on amerikkalaisen Toton kitaristi, joka on soittanut lukuisten artistien levyillä ja monenmoisissa kokoonpanoissa. Steve Lukatherilla ja Totolla on ollut suuri vaikutus elämääni siitä saakka, kun isoveljeni toi kotiin Toton IV-albumin vuonna 1982. Levyltä löytyvät ne suurimmat hitit, Africa ja Rosanna, ja mielestäni IV on tavattoman kompakti kokonaisuus ja edelleen ajattoman raikas.

Levyn kappaleella (en viittaa tällä samoilla sanoilla kuvattavaan sairauteen…) I Won´t Hold You Back on ollut elämässäni suuri merkitys: sain sitä soittamalla korotettua lukiossa pianonsoiton numeron ja pääsin yliopistoon lukemaan musiikkitiedettä. Voisi sanoa, että Toton alkupään tuotanto on ollut minulle pianonsoiton oppikoulu, koska sen avulla opin paljon. Ja pääsin aikoinani bändiin.

Monet ovat myöhemmin kertoneet, miten paljon tuo biisi on merkinnyt heille. Aina kun törmään Steve Perryyn, hän selittää, miten ”I Won´t Hold You Back” auttoi häntä selviytymään erostaan tyttöystävänsä Sherryn kanssa. […] Olen ainakin onnistunut tekemään biisin, joka on koskettanut monia ja ehkä auttanut jotakuta pääsemään pukille. Jostain syystä fanit selittävät minulle aina näitä juttuja.

Kun aloitan kirjan, en meinaa malttaa lopettaa. Pururata odottaa aamulla, pitäisi olla virkeä. On pakko nukkua.

Kirja ei päästä otteestaan. Se humahduttaa värikkääseen musiikin maailmaan, jossa vilisee paljon tuttuja Toton ulkopuolisia nimiä, bändejä ja muusikoita: Steely Dan, Weather Report, Eric Clapton, Larry Carlton, Lee Ritenour, Jimmy Page, Eddie Van Halen, Patti Austin, Miles Davis

Kiinnostavinta minulle ovat Toton ja Steve Lukatherin levyihin ja kiertueisiin liittyvät tarinat, mutta kaikki se muu, todella runsas se muu, jossa Steve Lukather on ollut osallisena, tuo todella mielenkiintoisen ja laajan kirjon uusia juttuja esiin. Steve Lukather ja Toton muut muusikot ovat soittaneet niin hurjan monen artistin albumilla.

Männä viikolla autoillessani radiosta kuului Michael Jacksonin Thriller ja melkein perään Cherin If I Could Turn Back Time. Kukapa muukaan tuli mieleen kuin Steve Lukather, joka niissä soitteli kitaraa. Puuttui vain, että seuraavaksi olisi alkanut laulaa Barbra Streisand tai Donna Summer…

Toton kaikki muusikot ovat olleet tavattoman ahkeria studiomuusikoita. Erittäin kysyttyjä. He ovat hoitaneet hommansa nopeasti ja varmasti, usein studiolle mennessään tietämättöminä siitä, mitä pitää kohta soittaa.

Voimaannuttavia elämyksiä

Olen nähnyt Toton muistaakseni seitsemän kertaa livenä ja Steve Lukatherin soolokeikalla, muistaakseni kaksi kertaa. Toisella niistä pääsin haastattelemaan Steveä.  Se oli tietenkin ihan huippu juttu minulle, koska minäkin pääsen kertomaan Stevelle, miten I Won´t Hold You Back on ollut minulle tärkeä biisi. Pääsin myös Toton pressitilaisuuteen ja tein jutun Soundiin, muistaakseni vuonna 1999.

Steveä haastattelemassa

Toton musiikki antaa minulle voimaa. Keikat ovat olleet suuria elämyksiä, ja jammailen ja laulan edelleen, kun Rosanna tai Africa yllättää radiossa. Homma riistäytyy, kun Hold the Linen tuttuakin tutumpi pianointro sytyttää kappaleen käyntiin. Mutta Toton musiikki on paljon muutakin.

Juhannusaattoaamuna päätän, etten yritä kolmen kilometrin lenkkiä, jossa on mäkiä. Käyn sääskien syötävänä reilun 1,2 km ”väärään suuntaan” ja palaan samaa tasaista maastoa takaisin. Ajatukseni ovat kirjassa, ei jaloissa tai sairaudessa. Ehkä vähän myös sääskissä.

Mietin, miten sekaisin nuo muusikot ovat olleet eri aineista. Silti monet heistä ovat suoriutuneet lähes bileistä suoraan soittamaan skarppeina joko Toton tai muiden artistien musiikkia. Kirjassa ei piilotella sekoilua. Yllätyn kuitenkin sen runsaudesta.

Aurinko paistaa. Istahdan lenkin jälkeen lepuuttamaan jalkojani, kirja kädessä. Kirjan sivut vievät minut taas mennessään eri levyille. Isolationin Carmen, Lion ja Endless soivat päässäni. On avaavaa lukea laulaja Fergie Frederiksenistä. Pidin hänen äänestään paljon, ja minulla on myös pari hänen sooloalbumiaan levyhyllyssä. Mukavaa melodista AOR:a.

Seuraavaksi päästään Fahrenheitiin, jonka sain joskus joululahjaksi ja sitä myöten Seventh Oneen. Nostalgia valtaa minut kauniina juhannuksena. Välillä täytyy valmistella grillattavaa ja juoda kahvit.

Avointa tilutusta

Täytyy tunnustaa, että heti aloitettuani kirjan halusin lukea surulliset otteet Jeff ja Mike Porcaron kuolemista ”pois alta”. Veljekset, huikeat muusikot lähtivät soittamaan taivaallisiin orkestereihin liian varhain, Jeff, rumpali, vuonna 1992 ja Mike, basisti, vuonna 2015.

Steve Lukather kirjoittaa tarinaansa hyvin avoimesti, voimasanoja säästelemättä, niitä pikemminkin viljellen.

Olen elänyt poikkeuksellisen elämän.

Lukatherin lauseen ymmärtää, kun on lukenut kirjan: hän on kuusikymppinen muusikko, joka raitistui kymmenisen vuotta sitten, neljän lapsen isä, ja kokenut kaksi avioeroa. Ei uskoisi, että saa niin paljon kuraa niskaan, jos soittaa upeasti, taimissa ja jättää jälkeensä fantastisesti tuotettua musiikkia. Toto on sitä saanut, paljon. En voi oikein ymmärtää sellaista.

Mieleenjäävä lukuelämys

Minä ahmaisen Steve Lukatherin Omaelämäkerran juhannuksen aikana. Olen ihan harmissani, kun sivut vähenevät ja takakansi lähestyy. Toton ja Lukatherin musiikki on elänyt minussa lapsuudesta saakka. Sen monimuotoisuus ja ajaton freesiys on kietonut minut pauloihinsa. Pääsen kirjan avulla nextille levelille. Ehkä se kolmen kilsan lenkkikin vielä menee.   

On harvinaista, jos joku ei ole kuullut Toton musiikkia jossain. Levyjä, joilla yhdistyvät pop, rock ja jazz, on runsaasti, ja vuosien takaiset hitit soivat yhä radiokanavilla.

Suosittelen kirjaa erityisesti niille, joilla on pienintäkään kosketusta Toton musiikkiin. Lukatherin tarinat avartavat Toto-kokemusta laajasti: menestys, alamäet, traagiset hetket ja musiikilliset verkostot synnyttävät koukuttavan lukukokemuksen, jonka itse haluaisin toistaa pian uudelleen.

Steve Lukatherin Omaelämäkerran voi tilata vaikkapa Adlibriksestä.

Postauksen lainaukset ovat Steve Lukatherin Omaelämäkerrasta.

”Tämän postauksen linkki on ns. affiliatelinkki, jonka kautta saan pienen komission, mikäli päädyt hankkimaan suosittelemani tuotteen. Linkin klikkaaminen ei aiheuta sinulle kuluja eikä minulle tuloja. Saaduilla tuloilla ylläpidän tätä blogia. Mielipiteet tuotteista ovat omiani.”

Tätähän saa jakaa muillekin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *