Tarinan lumossa

Postaus sisältää affiliatelinkin, joka on merkitty (*) merkillä. Lue lisää postauksen lopusta.

Tämän kirjan kun aloittaa, sitä ei halua päästää käsistään. Kun tämän kirjan lopettaa, sen haluaa aloittaa uudestaan.

Kari Hotakainen vaan niin on! Sen on saanut tuta jo hänen lukuisissa romaaneissaan, mutta ehdottomasti myös Pitääkö olla huolissaan -ohjelmassa eli POHhissa. Tuotantokausien edetessä tuntuu, että Hotakaisen tarinat äityvät aina vain runsaammiksi ja hersyvämmiksi. Siinä missä ohjelman toinen suosikkini Miika Nousiainen laveeraa kynä suussa absurdimmalla pensselillä, Hotakainen muuraa sokkelille painavaa sanaa.

Näin myös tässä Tarinassa, joka on itsessään monta tarinaa, ilman suoraviivaista, soljuvaa juonta käänteineen, kuitenkin kuin valtava tiivis juonipakkaus, punottuna täyteen oivaltavia, suoria, rivienvälisiä, hauskoja, ironisia, satiirisia, surkuhupaisia ja surullisia havaintoja tosielämästä eri kertojien äänillä.

Samaa sävyä

Kirja perustuu lyhyesti sanottuna pilottiprojektiin, jossa Virkistysalueeksi muutettu Maaseutu tyhjenee Kaupunkiin, ja koska kaikille ei riitä asuntoja, parhaimmista kilpaillaan elämäntarinoilla.

Valittu Ilona Kuusilehto käy läpi ja sielussaan elää lukemansa Raatteentie 62:n asukkaiden sepustukset, ja tekee niiden perusteella raakkauksen: asukkaat pääsevät joko jatkoon eli uuteen rakenteilla olevaan vuokra-asuntoon tai ei jatkoon eli väliaikaismajoitukseen yhteen asumiskäyttöön remontoiduista Kauppakeskuksista tai Parakkiin, konttikylään Kaupungin ja Virkistysalueen välissä.  

Sielua ja ruumista

Tämä on Tarina, jota ei kannata alkaa lukea kiireessä. Siihen on syytä paneutua rauhassa. Oma paneutumiseni kirjaan alkoi Rokualla, jonne otimme pienen relaksoivan irtioton viikonloppuna ennen syyslomaa. Olin saanut kirjasta jo esimakua, kun mieheni ei malttanut olla lukematta otteita minulle. Tämä lupasi jo aika paljon.

Rokuan luonto helli takkuisen alkusyksyn ja kahden NMO:n pahenemisvaiheen jälkeen maisemillaan ja leppoisalla säällä. Kiersin noin kilometrin pituisen lenkin rollaattorilla nauttien kelin kuulaudesta ja lammen pinnan heijastumista. Muiden polskiessa kylpylän puolella ahmin kirjan alkuosaa.

Lepohetki

Tarinassa on ikään kuin ikkunoita toisiin stooreihin, jotka jollain muodoin kytkeytyvät kirjan pääpointtiin, mutta joista monia saattaisi hyvin kuulla POHhissa Hotakaisen huolikäsittelyissä, varsinaisesta huolesta jatkettuna irtonaisena, moniulotteisena tarinakuplana. Kirjassa esiintyvän Presidentin puhe on yksi sellaisista: mahtavaa, vuolasta paasausta. Hotakainen tuskin esittäisi sitä suullisesti yhtä voimallisesti.

En naura usein ääneen, mutta tässä kirjassa moni lause on hersyttänyt naurunpyrskähdyksiin. Aika hienoa!

Rituksimabin aika

Tarina seuraa minua rituksimabi-infuusioon OYS:iin Medisiiniseen päiväsairaalaan, jossa suureksi iloksi minulle on varattu ihan oma huone. Pahenemisvaiheiden takia parilla kuukaudella aikaistettu tiputus kestää esilääkityksineen kuutisen tuntia, ja sen jälkeen olen seurannassa tunnin.

Lääke tippuu ongelmitta, haen pari kertaa välipalaa ja otan pienoiset päiväunet, mutta muuten olen ilonakuusilehdosti uppoutunut Raattentie 62:n elämäntarinoihin.

Sisäisesti ja ulkoisesti

Minua ilahduttavat kirjan erittäin kuvailevat viittaukset Eaglesiin, Paul Simoniin, Patti Smithiin ja Abbaan. En voi olla pyrskähtelemättä, kun luen, että ”Björn Borg istui katkerana ystävänsä Robertin tyhjässä kahvilassa” tai miten ”Muumipeikko kertoi lähtevänsä piakkoin Maailman Suurimpaan Kaupunkiin, jossa hän vetäisi liikekumppaniensa Nalle Puhin ja Karhuherra Paddingtonin kanssa ison koulutustilaisuuden eläimille, jotka eivät olleet vielä tajunneet mahdollisuuksiaan”. Kyse oli siis brändäyksestä.

Mätsäävää settiä

Kari Hotakaisen kirja on ulkoisesti niitä, jotka taas mätsäävät sisustukseemme ja vaatetukseeni, kuten Mari Siliämaan romaanit.

Sisäisesti ihailen Hotakaisen tavattoman hienoa ja hiottua sanan ja lauseiden käyttöä, kielen rikkautta ja sitä, miten Tarina rakentuu: ei tavallisen suoraviivaisesti, vaan niin, että sitä saa lukea sana sanalta, maistella lauseita, tehdä oivalluksia ja kytköksiä ihmisten ja asioiden välillä.

Tarina ei ole kevyt kirja, ei teemaltaan eikä luettavuudeltaan. Alku taustoittaa rehevästi, Keskikohdassa rullataan, lopussa ja lopun alussa ainakin minä hämmennyn hieman. Ehkäpä juuri siksi, sen ohella että kirja tarjoilee runsaasti verbaalisia makupaloja, tulikin tunne, että tämä täytyy lukea uudestaan.

Suosittelen Tarinaa ehdottomasti pukinkonttiin, silloinhan sen voi vaikkapa tilata klikkaamalla Adlibrikseen (*), ja ehtii hyvin lukea itse ensin. Kari Hotakainen on!

”Osa tämän postauksen linkeistä on ns. affiliatelinkkejä, joiden kautta saan pienen komission, mikäli päädyt hankkimaan suosittelemani tuotteen. Linkin klikkaaminen ei aiheuta sinulle kuluja eikä minulle tuloja. Saaduilla tuloilla ylläpidän tätä blogia. Mielipiteet tuotteista ovat omiani.”

Tätähän saa jakaa muillekin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *